Punainen pilleri – valinta, joka muutti maailmani

The Matrix on yksi harvoista näkemistäni elokuvista. Näin elokuvan lukion filosofian kurssilla. Elokuvan juoni on tutustumisen arvoinen ja suosittelenkin lukemaan elokuvan wiki-artikkelin, mikäli juoni ei ole ennestään tuttu. Juonen kannalta oleellinen käänne on kohtaus, jossa tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut mies (Morpheus) asettaa päähenkilön (Neo) valittavaksi kaksi lääkekapselia.

Ensimmäinen, punainen, paljastaa valitsijalleen totuuden ihmisiä orjuuttavasta valhetodellisuudesta. Toinen, sininen, pyyhkii valitsijansa muistista kaikki valintatilanteeseen johtaneet jäljet ja palauttaa hänet elämään entistä elämäänsä. Neo valitsee punaisen kapselin, mikä vie hänet syvemmälle seikkailuun ja taisteluun totuuden puolesta.

Kyseistä kohtausta on käytetty runsaasti erilaisissa konteksteissa kuvaamaan havahtumista johonkin uuteen näkökulmaan ja todellisuuteen, joka on vaikuttanut mullistavasti jonkun henkilön ajatteluun ja maailmankuvaan. Minulla oli tällainen havahtumiskokemus viime syksynä.

Syyskuussa 2018 päädyin Whatsapp-keskusteluun, jossa ystäväni kertoi olevansa jättämässä vl-liikkeen (ja suuntaavansa katoliseen kirkkoon). Minulle tämä ei tullut aivan yllätyksenä. Toisaalta, en tiennyt päätökseen johtaneita syitä ja olin utelias kuulemaan hänen perustelujaan. Taka-ajatuksenani oli ohjata hänet takaisin ”Jumalan valtakuntaan”. Hieman toisin kävi.

Aloitimme keskustelun vanhasta kiistakysymyksestä Raamatun tulkinnan auktoriteetista. Ystäväni oli hyvin perillä Raamatusta, kirkkohistoriasta ja kristinopista, joten tyydyin esittämään kysymyksiä ja yritin perustella vanhoillislestadiolaisia opinnäkemyksiä. Puhuimme reformaation seurauksista, kristikunnan hajoamisesta tuhansiin tunnustuskuntiin, vapaan tahdon ja sidotun ratkaisuvallan ongelmasta, seurakuntaopista, herätyksistä eri aikoina eri puolella maailmaa (mm. George Whitfield, John Wesley, Charles Spurgeon, Jonathan Edwards, D.L. Moody, Laestadius), pietismistä, uskon ja opin suhteesta sekä uskon, rakkauden ja tekojen suhteesta. Muun muassa. Keskustelu kesti lopulta kokonaisen viikon.

Ystäväni esittämät näkökulmat olivat minulle uusia ja antoivat paljon pureskeltavaa. Vaikka en ollut valmis hylkäämään oppeja, joihin olin koko elämäni uskonut, jouduin monessa kohden myöntämään ystäväni argumenttien olevan vahvempia kuin omieni. Koettaessani löytää ystäväni ajattelusta heikkoa kohtaa, haastoin häntä joka suunnalta. Tunsin asevarastojeni hupenevan. Olisiko minulla kohta jäljellä mitään, millä uskottavasti puolustaa vanhoillislestadiolaisia opinkappaleita? Kenties vielä huolestuttavampaa oli, että ystäväni esittämät näkemykset innostivat minua suuresti.

Päädyimme keskustelussamme aiheeseen, jota on vähän vaikea avata tässä kokonaisuudessaan. Aihe liittyi uskon ja tekojen suhteeseen ja siihen, miten erilainen suhtautuminen näihin vaikuttaa Jumalakuvaan. Tässä vaiheessa ystäväni kaivoi esiin Psalmin 103 sanat:

”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.

Psalmi 103:8-14

Jumalakuvani perustui vanhoillislestadiolaiseen selitysmalliin Jumalan armojärjestyksestä, jossa Jeesuksen sovitustyö välittyy ihmisille vain ja ainoastaan ennen uskoneiden ihmisten, uskovaisten (lue, vanhoillislestadiolaisten), antaman synninpäästön kautta. Synninpäästön teho perustuu siihen, että ”ennen uskoneella” on Pyhä Henki, jonka tämä on saanut toiselta uskovaiselta. Opetuksen mukaan Pyhän Hengen voi saada vain uskomalla uskovaisen julistaman synninpäästön. Psalmin sanat ja ystäväni selitys näyttivät minulle verrattoman paljon suuremman ja rakastavamman Jumalan:

”Jumala muistaa meidät tomuksi, eikä ole heti lyömässä, jos teemme virheen, vaan rakastaa ja tahtoo antaa anteeksi. Jumala on niinkuin isä, joka rakastaa lastaan, eikä ensimmäisenä potkaise ulos talosta, jos lapsi tekee virheen, vaan on ymmärtäväinen ja kasvattaa lasta kärsivällisesti. Jumala on Isä, joka itse juoksee vastaan, kun ihminen katuvana palaa. Jumala on Hyvä Paimen, joka etsii sen yhdenkin lampaan, joka on eksynyt, ja vie sen takaisin laumaan, kun se rukoilee Häntä.”

Jos Jumalan armo todella on niin voimallinen kuin taivas korkealla maan yllä, kuinka Hän ei armahtaisi ”kenet hän tahtoo”, miten hän tahtoo? [2. Moos. 33:19, Room. 9:15] Jos uskon kaikkivaltiaaseen, siis todella kaiken luojaan, kaikkivoipaan ja kaikessa vaikuttavaan, armossaan ja rakkaudessaan ylivertaiseen Jumalaan, kuinka en uskoisi Hänen voivan auttaa ihmisiä luokseen vaikka meren syvyydestä! [Ps. 130] Samoin jos pidän Raamatun sanoja totena, miksi en ottaisi todesta Hänen lupauksiaan kuulla ja pelastaa niitä, jotka ”Häntä avukseen huutavat” [Jer. 29:13, Joel 2:32,3:5, …] Mikä minä olen arvioimaan, mihin Jumala pystyy ja miten Hän pelastustyönsä suorittaa? Jumalan armon ja rakkauden valossa Hänen armotyönsä sitominen tiettyyn ihmisjoukkoon näytti pikkumaiselta Jumalan valtasuuruuden aliarvioimiselta.

Vielä voimakkaammin minuun vaikutti ystäväni uudestisyntymiskokemus. Hän kertoi, kuinka oli erästä kalvinistisaarnaa kuunnellessaan kokenut Pyhän Hengen avanneen hänelle uudella tavalla sen, mitä tarkoittaa olla syntinen. Syntisyys ei ollut loppujen lopuksi yksittäisiä synnin tekoja, joista ystäväni kertoi ripittäytyneensä ahkerasti, vaan syntisyys on paljon syvempää; se on kiinteä osa meitä ja juuri siksi tarvitsemme välttämättä Kristuksen täydellisen sovitustyön. Juuri siksi ” Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”! [Joh. 3:16] Pienoisevankeliumi kiteyttää sen: Jumalan armo ei tarkoita vain anteeksiantoa yksittäisistä synneistä, vaan se on Jumalan kokonaisvaltaisen rakkauden ja armon omistamista.

Jumala kutsui ystävääni sillä hetkellä, yksinäisyydessä. Ystäväni vastasi tähän kutsuun rukouksella ja sai ilmiselvän vakuutuksen Pyhä Hengen laskeutumisesta sydämeen. Hän reflektoi sen jälkeisiä kokemuksiaan näin [viitaten Joh. 4:13-14]:

”Olin juonu sitä vettä, mikä ei voinu koskaan tyydyttää sitä janoa, jota koin sydämessä. En millään törkeillä synneillä, vaan ihan perusasioilla, kuten työllä, koululla ja sillä, että jos vain saavuttaisin tuon ja tuon asian, niin sitten varmaan kaikki olisi hyvin ja oisin onnellinen, toisinsanoen mun toivo ei pohjimmiltaan ollut Jumalassa vaan maailmassa ja sen asioissa.”

Nämä sanat paljastivat mustia liepeitä sen valon ja lämmön edessä, jonka Psalmin 103 sanat olivat sytyttäneet sydämeeni. Liepeillä oli nimi. Ne olivat niitä asioita, joihin olin erityisesti viime aikoina kiinnittänyt ajatukseni: työpaikka, uratavoitteet ja taloudellinen menestys, omaisuuden kartuttaminen, autot, raha, asunto, aviopuolison löytäminen…

Olin elänyt samoin kuin ystäväni, tavoitellut tämän maailman asioita tullakseni onnelliseksi. Asiat, jotka olivat viime aikoina täyttäneet mieleni, näyttäytyivät synteinä, jotka olivat salakavalasti hiipimässä Jumalan tuntemisen edelle. Koin syntisyyden uudella tavalla. Asiat, joita en ollut mieltänyt synneiksi, mutta jotka olivat kiinnittäneet sydämeni maallisiin murheisiin, estivät Jumalan armon valoa ja lämpöä paistamasta sydämeeni.

Tuona iltana rukoilin ensimmäistä kertaa elämässäni Jumalaa antamaan minulle synnit anteeksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella uskoin ja luotin, että Hän Jumala voi antaa synnit anteeksi myös rukouksen kautta. Kenties Jumala tahtoi vakuuttaa ja vahvistaa minua, sillä tuona yönä koin merkillistä Jumalan pyhyyden läsnäoloa.

Seuraavana aamuna herätessäni ja töihin ajaessani olin hämilläni. Mitä oli tapahtunut? Edellisen illan ja yön kokemukset olivat muuttaneet minua sisäisesti. Katsoin maailmaa uusin silmin, kuin suomukset olisivat pudonneet silmiltä. Värit näyttivät kirkkaammilta ja muodot terävämmiltä. Kuin olisin syntynyt uudestaan. Jotain oli tapahtunut, mutta en kyennyt hahmottamaan sen mittasuhteita. Mikä tämä muutos oli ja mihin se oli johtamassa? Mikä oli muuttunut? Mikä oli pysynyt samana?

Kahden viikon ajan punnitsin kokemuksiani ja mielessäni kyti kysymys: Onko tämä kaikki, keskustelut ja kokemukset, sovitettavissa vanhoillislestadiolaiseen maailmankuvaani? Alkuun olin toiveikas yhteensopivuuden puolesta. Olihan edelleen kyse uskosta Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen. Jumala, jonka tuntemista olin saanut maistaa oli toki niin suuri, että Häneen mahtui myös vanhoillislestadiolaiset näkemykset armosta ja pelastuksesta. Mutta mitä enemmän mietin asioita, sitä selvemmältä näytti, että maailmankuvani mannerlaatat olivat liikahtaneet peruuttamattomasti. Vanhan ja uuden välillä oli yhteensovittamaton ristiriita. Oli valittava.

Oli valittava sininen tai punainen.

The Matrix -elokuvassa punaisen pillerin valitseminen oli seikkailun alku. Totuus ei paljastunut kerralla, vaan se kiertyi hiljalleen auki tarinan edetessä. Tämä kuvastaa hyvin omia kokemuksiani. Minulle oli auennut kokonaan uusi maailma. Koin Jumalan väläyttäneen minulle totuuttaan niin, että tiesin suunnan. Tiesin missä majakka on, mutta reitti minun oli selvitettävä itse. Tämä tapahtui keskustelemalla ja lukemalla sekä kuuntelemalla ja katsomalla. Onnekseni (ja epäonnekseni) sain huomata, että hyvää kristillistä kirjallisuutta on enemmän kuin ehtii yhden ihmiselämän aikana lukea. Sama pätee internetistä löytyvään luettavaan, kuunneltavaan ja katseltavaan materiaaliin. Minusta tuli YouTuben suurkuluttaja. Tutustuin mm. yhdysvaltalaisiin saarnaajiin Billy Grahamiin, David Wilkersoniin, John Piperiin ja lukuisiin muihin evankelistoihin, apologeettoihin (kristinuskon puolustajiin) ja opettajiin. [Osa Wilkersonin saarnoista löytyy myös suomeksi tulkattuina.] Oli vapauttavaa ja voimaannuttavaa tunnistaa Pyhän Hengen tulen palavan voimakkaana eri tunnustuskuntiin kuuluvien kristittyjen puheissa, elämässä ja teoissa.

Valitsemani polku alkoi askel askeleelta hahmottua. Mitä enemmän tutustuin eri lähteisiin lestadiolaisuuden ja kristinuskon historiasta ja teologiasta sitä vakuuttuneemmaksi tulin valintani oikeellisuudesta. Jumalan pelastustyöt eivät rajoitu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen tai sen opin näkemyksiin.

Ajatus konkreettisesta Jumalan omien joukosta on yli 2000 vuotta vanha. Jumalan pelastushistoriassa oli erityinen vaihe, jolloin Hän ilmoitti lakinsa ja tahtonsa omalle kansalleen. Tämä vaihe jäi historiaan Jumalan syntyessä ihmiseksi. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. [Joh. 1:11] Jumala tuli Jeesuksessa oman kansansa hylkäämäksi ja tuomitsemaksi. Näin oli tapahduttava, jotta pelastus voisi tulla kaikkien kansojen osaksi.

Jumalan Pojan kärsimyksen ja kuoleman tähden meidän syntisten ihmisten on turha rakennella omia autuuden raja-aitoja. Ne haihtuvat kuin uni, ne eivät kestä, kun taivas ja maa katoavat. Niissä ei ole turvaa, kun ollaan tulisilmäisen tuomarin edessä. Silloin merkitsee vain, mikä on suhde Jeesukseen ja miten on elänyt sitä todeksi suhteessa lähimmäiseen. Sen tähden kutsun sinua, lukijani, matkakumppanikseni. Vaikka emme olisi kaikesta samaa mieltä, voimme rukoilla yhdessä. Voimme rukoilla toistemme puolesta ja kantaa näin toinen toistamme Jumalan sydämelle. Voimme aloittaa esimerkiksi näillä sanoilla:

”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

Psalmi 139:23-24

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s